Monet järjestöt ja yhdistykset tekevät todella tärkeää työtä. Vertaistuen tarjoaminen, kriisiapu ja hyväntekeväisyystoiminta pyörivät pitkälti eri järjestöjen ja yhdistysten varassa. Monet kulttuurijärjestöt tuottavat paljon mielihyvää ja osaltaan ehkäisevät myös mielenterveysongelmia. Muun muassa SPR, VPK:t ja Hope sekä esimerkiksi Neuroliitto että Suomen Sydänliitto ovat yhdistyksiä/järjestöjä – ja tässäpä vain muutamia esimerkkejä. Kukaan täyspäinen tuskin voi kyseenalaistaa näiden tahojen tärkeyttä?

Me olemme yhteiskuntana aika riippuvaisia näiden tahojen toiminnasta. Ja suurin osa näistä tahoista pyörii täysin vapaaehtoisten voimalla. Näiden järjestöjen parissa tehdään paljon sellaista työtä, mikä ei muutoin ole taloudellisesti kannattavaa. Nämä järjestöt osaltaan tukevat jokaisen ihmisen oikeutta olla osa yhteiskuntaa.

Tästä syystä Oma Hämeen pitää tukea näitä järjestöjen toimintaa ja osallistuttaa näitä osaksi omia palveluitaan. Oma Hämeessä ei voida unohtaa järjestöjäkään!

Kunnille jää merkittävä rooli asukkaidensa hyvinvoinnin edistämiseksi. Kunnat vastaavat edelleen mm kouluista sekä varhaiskasvatuksesta. Paljon riippuu kunnasta, minkälaisia näissä edellä mainituissa ovat ryhmäkoot. Kunnasta riippuu myös kouluruokailun laatu sekä tarjottavan ruoan määrä.

Ryhmäkoko on merkittävä tekijä oppimisrauhan ja kouluväkivallan (kiusaaminen ON väkivaltaa) estämiseksi. Liian suuret ryhmät eivät anna opettajille tarpeeksi aikaa keskittyä myös oppilaiden eettiseen ja moraaliseen kasvuun, eivätkä anna aikaa opettaa sosiaalisen elämän pelisääntöjä.

Ruokailu taas on tärkeä osa lasten ja nuorten kasvua. Varsinkin vähävaraisille perheille on valtavan tärkeää, että lapsi saa monipuolista ja tasalaatuista ruokaa koulusta. Tärkeää olisi myös kouluissa huolehtia, että kaikki lapset menevät ruokailemaan ja syövät riittävästi, eivätkä pelleile tämän etuuden kanssa ainakaan kavereitaan miellyttääkseen.

Koulutuksella ja varhaiskasvatuksella on muitakin tarkoituksia kuin pelkästään opetettavan aineen opetus. Koulujen ja päiväkotien merkitys lasten henkiselle kasvulle, itseluottamuksen kehittymiselle ja ystävyyssuhteiden luomiselle on valtaisa. Nykyisillä velvoitteilla ei opettajilla ja lastenhoitajilla ole välttämättä aikaa huomata niitä oppilaita ja lapsia, jotka tarvitsisivat varhaista apua. Monesta koulusta puuttuu opettajia, kouluavustajia, hoitajia, lääkäreitä, kuraattoreja ja psykologeja (eikä useimmassa ole enää auttamassa edes sitä aina valvovaa silmää – koulun talonmiestä).

Näille asioille voidaan tehdä paljonkin. Huolehditaan, että kunnat jatkossa palkkaavat kouluihin tarpeeksi henkilökuntaa. Huolehditaan, ettei näitä opetusalan ammattilaisia uuvuteta turhalla byrokratialla ja itse kasvatustyöhön liittymättömällä työllä. Hoidetaan noihin kouluihin lääkärit, hoitajat, psykologit ym. Annetaan näille koulujen ammattilaisten vastaanottoaikoja myös lähialueen muille asukkaille. Tämä voisi helpottaa varsinkin pitäjien asukkaiden elämää.

Ja miksi tähänkin asiaan pitää nyt – uuden hyvinvointialueen syntyessä – kiinnittää huomiota? Mikäli me emme onnistu järkevästi huolehtimaan lastemme ja nuortemme tasapainoisesta kehityksestä, miten tämä meidän valtiomme jatkossa pyörii, jos meidän tulevaisuutemme aikuiset eivät voi hyvin? Miten ja millä varallisuudella meitä vanhuksina hoidetaan?

Meidän jokaisen velvollisuus on huolehtia jälkikasvustamme hyvin. Tässä kutistuvassa maailmassa ei koko kylä enää riitä kasvattamaan meidän lapsiamme, siihen tarvitaan koko maakunta ja kokonainen kansa.

Sosiaali- ja terveyspalveluiden työntekijät ovat tuskin hakeutuneet alalle ollakseen marttyyreja. Hoitoalan ihmisille ei alaa valittaessa ole toivottavasti kyseessä elämäntehtävä, joka voi vapaasti turmella tekijänsä mieltä ja kehoa. Toivon ihan näiden työntekijöiden vuoksi, että kyseessä on hakeutuminen alalle, jonka tarkoituksena on elättää tekijänsä mielekkäästi niin, että aikaa ja jaksamista jää muullekin elämälle. Työnteon pitää tekijälleen olla turvallista ja palkitsevaa.

Palkkaus ei ole ainoa – joskin on toki tärkeä – tekijä työhyvinvoinnissa ja työssäjaksamisessa. Työpaikassa viihtymiseen vaikuttaa moni muukin asia. Tunnen monia hoitoalan työntekijöitä, ja aika karuja tarinoita heillä on kerrottavanaan. Näissä tarinoissa ei keskusteluissa pääsääntöisesti nouse palkka ensimmäisten joukossa esille. Ei, vaikka median antaman kuvan mukaan se onkin suurin ongelma. Työpaikoilla kohdattu väkivalta ja sen pelko, vajaan miehityksen tuomat paineet, jatkuva kiire ja omaisten hoitotyön arvostuksen puute sekä käyttäytyminen hoitohenkilöstöä kohtaan nousevat yleensä pinnalle. Veikkaan, että vaikka palkka olisi todella hyvä, niin jossain kohtaa rupeaa huono kohtelu ja pelko väkivallasta ottamaan työntekijää päähän. Rahakaan ei korvaa kaikkea.

Palkkaus tulee automaattisesti yhdenmukaistumaan (ja useimmilla työntekijöistä nousemaan) uusien hyvinvointialueiden syntyessä. Loput palkkausta koskevat ongelmat ratkeavat, kun alueet keskenään joutuvat kilpailemaan henkilökunnalle tarjottavilla työeduilla – niihin lasketaan myös palkkojen suuruus.

Suurin kiire meillä Kanta-Hämeessä on riittävän suurilukuisen henkilöstön löytyminen, sekä hoitopuolelle että sosiaalipalveluihin. Riittävällä miehityksellä pystymme myös rajaamaan työtehtävien määrää siedettäviksi.

Työpaikalle menon ei tarvitse olla hulvattoman hauskaa ja aiheuttaa jokapäiväisiä riemunkiljahduksia tekijöissään, mutta viihtyisä sen työpaikan tarvitsee olla. Ja turvallinen.

Minulle on tärkeää työntekijöiden tyytyväisyys ja turvallisuus. Tehdään Oma Hämeestä Suomen paras työnantaja!

Jos asuu suuremman kunnan keskusta-alueella, on hoitoon hakeutuminen kohtuullisen helppoa. Varsinkin, jos on varakas ja vakuutukset ovat kunnossa. Puhumattakaan työterveyden pariin kuulumisen eduista. Tilanne muuttuu radikaalisti heti, kun nämä ehdot jäävät edes osittain toteutumatta.

Näihin ongelmiin pitää löytää ratkaisut. Ja moneen se onnistuukin hieman laatikon ulkopuoleisella ja uudenlaisella ajattelulla. Tässä siis vain muutama ongelma ja ratkaisuehdotukseni niihin.

 

Ongelma 1: Kylien ja taajamien asukkailla on välillä todella pitkä matka hoitoon. Samaan aikaan kouluista puuttuu hoitohenkilökuntaa.

Ratkaisu ongelmaan 1: Kouluissa on jo valmiina rakenteet vastaanotolle, kiinteistön ylläpito on hoidettuna ja lämmitys maksettuna. Nyt, uuden järjestelmän syntyessä, tuodaan nämä kaivatut terveyskeskuslääkärit ja terveydenhoitajat tiimeinä kouluille eli uudelleenohjataan heidän työpisteensä.  Tällöin he voivat hoitaa koulun oppilaita tiloissa työskentelevien ammattilaisten lisäksi ja avuksi. Tuosta ajasta liikenee vastaanottoaikoja myös muille alueen asukkaille. Saamme lähes kouluun oman ”kylälääkärin”.

 

Ongelma 2: Lääkäriin ei julkiselle puolelle saa välttämättä aikoja edes akuuteissa tilanteissa.

Ratkaisu ongelmaan 2: Palvelusetelit käyttöön. Annetaan potilaan itse päättää missä sen haluaa käyttää. Valinnanvapaus palveluntarjoajan suhteen pitää säilyä ja kilpailu varmistaa hoidon laadukkuuden. Palvelusetelin suuruus näissä akuuteissa sairastumisissa voi vastata sitä keskimääräistä summaa, mitä hoito julkisella puolella olisi maksanut. Setelin voi myöntää hoitaja ajanvarauksen yhteydessä, harkinnanvaraisesti.

 

Ongelma 3: Liikuntarajoitteisten pääsy hoitoon vaatii paljon erityisjärjestelyjä ja on usein potilaalle itselleen väsyttävää.

Ratkaisu ongelmaan 3: Kun nuo ”kylälääkärit” saadaan sijoiteltua lähemmäs ihmisiä ja syrjäseutujen asukkaita, voi osan päivistä ajastaa kotikäynneille. Mikäli digitalisaatiosta ei ole apua kyseiselle potilaalle tarvittavien lähetteiden (esim. labrat, röntgen) tekoon sekä jatkohoidon suunnittelussa, on lääkäri + hoitaja -tiimin kotikäynnit varteenotettava vaihtoehto. Samalla voi kotiin saapuva hoitohenkilöstö arvioida muun avun tarpeen ja ohjata sekä avustaa potilasta eteenpäin muiden sosiaali- ja terveyspalveluita tuottavien tahojen pariin. Työtä suorittavia ammattilaisia on kuitenkin tarkkaan kuultava ennen kuin tätä voidaan viedä eteenpäin. Työntekijöiden turvallisuus tulee aina varmistaa, eritoten mahdollisia kotikäyntejä ajatellen.

 

Ongelma 4: Tiedän, että monilla pitkäaikaissairailla on suuri tarve löytää itselleen elämän rakkaus, moni terve ei ymmärrä, eikä aina kestä sairauden mukanaan tuomia haasteita. Kumppanin löytyminen on usein vaikeaa sellaisellekin, joka vielä (toistaiseksi) on terve. Voitte ehkä kuvitella, minkälaista rakkauden löytäminen on, kun on oikein sairas ja liikuntarajoitteinen.  Tarve löytää sielunkumppania ei kuitenkaan unohdu sairastumisen myötä. Yksinäisyys on suuri ongelma, myös pitkäaikaissairaille.

Ratkaisu ongelmaan 4: Useimmat liikuntarajoitteiset ja pitkäaikaissairaat käyvät ainakin jonkinlaisessa kuntoutuksessa. Usein kuntoutuspotilaiden suunnittelussa ei huomioida henkilön siviilisäätyä. Tämä olisi kuitenkin helposti ja kohtuullisen pienellä työllä korjattavissa. Kun potilas hakeutuu kuntoutukseen, voisi hän halutessaan ilmoittautua sinkkujen kuntoutusjaksolle. Samoista vaivoista kärsivien on helpompi ymmärtää toisiaan ja edes mukavan vertaistuen löytäminen helpottaisi monien elämistä. Saati, jos tuolta löytyisikin kumppani jakamaan elämän iloja ja suruja.

On suorastaan saamatonta olla huomioimatta mm tämänkaltaisissa ongelmissa pieniä, yksinkertaisia ja maalaisjärjellä ajateltuna yksinkertaisia ratkaisuja.

 

Eli tuossa edellä pari esimerkkiä tavoista, millä minun mielestä ihmisiä voitaisiin hoitaa potilas- ja asiakaslähtöisemmin, edelleen kohtuullisin kustannuksin.